“Näyttää siltä, että olemme sattuneet maailman pisimpään jonoon”, mies tokaisee ja käännähtää minuun päin. Hartialihakseni jännittyvät automaattisesti. Kun keski-ikäinen mies alkaa nurista kaljajonon pituudesta, on syytä varautua pahimpaan. Merkillistä kyllä, tällä kertaa arvio lausutaan kepeästi, häikäisevän hymyn kera.
Bruce Springsteenin konsertin alkuun on vain minuutteja, ja hilpeiden jonottajien lisäksi kaikki muukin on nurin kurin: Yleisö kiljuu huumaavasti. Järjestysmiehet hymyilevät. Oluthanat ovat auki koko keikan ajan permannolla, ja tuoppinsa saa kantaa mihin lystää. Bajamajojen määrä on ylimitoitettu: voin jokaisella vessareissullani valita parinkymmenen kopin väliltä.
Tälle kaikelle on luonnollinen selitys (lisää…)