Mitä ajattelin tänään: Kansa ei tiedä
Moni suomalainen pahoitti viime viikolla mielensä kuultuaan, että tulevassa Suomen Marsalkka -elokuvassa Mannerheimia näyttelee tummaihoinen kenialaismies.
Nettikeskustelijat tivasivat, miten tällaiseen tuotokseen voidaan käyttää heidän tv-maksurahojaan. Vaikka elokuvan budjetti ei ollut iso, kysymys on sinänsä aiheellinen.
Kyllähän kaupallisen elokuvakentän rahoittajatkin voivat vaikuttaa siihen, millaisiin tuotantoihin heidän rahojaan käytetään.
Pitäisikö Yleisradion siis satsata elokuviin, jotka miellyttäisivät paremmin kansan kollektiivista makua?
Hyvä esimerkki siitä, mitä seuraa massojen mielistelystä, ovat venäläisen taiteilijaduo Komar & Melamidin työt.
He toteuttivat eri maissa kyselyn ihmisten taidemieltymyksistä ja maalasivat sen perusteella kyseisen maan suosikki- ja inhokkitaulun.
Gallupin perusteella maalatut kansan suosikkitaulut ovat melkoista toritaidetta: tyyliltään ja aiheiltaan vähintään sata vuotta nykytrendejä jäljessä.
Suomalaisten suosikkimaalaukseen on kuvattu järvimaisema pilvisenä päivänä. Etualalla näkyy peltoa, jonka oikeassa laidassa jolkottelee uroshirvi. Vasemmassa laidassa kaksi miestä ja lapsi ovat ilmeisesti kaskeamispuuhissa.
Inhokkimaalaukset taas ovat kautta linjan abstraktia nykytaidetta: joukko kankaalle maalattuja geometrisia kuvioita. Sellainen on myös suomalaisten inhokkitaulu.
Jos Mannerheim-elokuva toteutettaisiin gallupien avulla, lopputulos olisi luultavasti samanlainen. Suosikkielokuva olisi historiallinen kliseekokoelma, inhokkielokuva taas lähellä sitä, mitä Yle parhaillaan puuhailee.
Kysymys kuuluukin: haluammeko toritaidetta vai nykytaidetta? Haluammeko mennä eteenpäin vai laahata historiassa?
Tähän väliin todettakoon, että Suomen Marsalkan trailerin nähtyäni en ollut enää varma, onko kyseessä humoristinen kokeilu vai vakavalla mielellä toteutettu projekti. Mutta se on yhdentekevää.
Oli Suomen Marsalkka huumoria tai ei – tärkeää on, että se tarjoaa uusia näkökulmia. Olemme jo nyt tulleet tietoisiksi afrikkalaisesta elokuvateollisuudesta sekä Kenian ja Suomen historioiden yhteneväisyyksistä.
Elokuva auttaa ymmärtämään asioita uudella tavalla ja kansainvälisessä mittakaavassa, siinä missä historian jäljentäminen olisi vain sisäänpäinkääntynyttä vanhan toistoa.
Paitsi että Suomen Marsalkka saa meidät ajattelemaan uudella tavalla, se myös jää kollektiiviseen muistiin todennäköisemmin kuin kansan suosikkielokuva.
Kuvataiteeseen palataksemme: nykytaide päätyy museoiden kokoelmiin ja historiankirjoihin – toritaiteilijaa ei muista kukaan.
Kommentit