Nyt | HS.fi

Ulkona on aurinkoiset 20 astetta lämmintä, mutta neljä miestä istuu rivissä sängyllä ja tuijottaa tiukasti telkkaria. Se on hyllyssä neljän pelinkonsolin ympäröimänä.

Vieressä ovat japanilaiset sarjakuvat siistissä rivissä ilmestymisjärjestyksessä. Hyllyn reunaan kiinnitetty sateenkaarilippu käy yksiin liila-punaisen seinän kanssa. Seinällä on Final Fantasy -juliste.

Miesten pupillit liikkuvat nopeasti jatkuvan liikkeen perässä.

”Fucking fags! Ei perse! KUOLE!”, Aku Lehtonen huutaa.

Peukalo painaa ohjaimen nappia niin kovaa, että käsivarren jänne pingottuu pitkäksi aikaa. Siitä huolimatta Tekkenin naistaistelija Nina kaatuu ensimmäisenä maahan.

Game over.

”Saakelin yhden liikkeen ihme”, Lehtonen sanoo vieressä istuvalle Paavo Inkiselle ja hieroo kämmenellä kasvojaan. Ja alkaa nauraa. ”Ai että miten draamaattista.” Hän ottaa huikan oluesta.

 

Kämppikset Lehtonen ja Inkinen aloittelevat viikonloppua. Kymmenkunta kaveria on kutsuttu kylään ennen baariin menoa.

He kaikki ovat gamereita, harrastajia, jotka pelaavat paljon. He eivät kuitenkaan tunne pelipiireistä, vaan Helsingin homopiireistä.

He ovat gaymereitä. Ehe.

Muuten kaveriporukka on hyvin lähellä peliharrastajien keskiarvoa: kolmikymppisiä miehiä, jotka pelaavat pääasiassa konsolipelejä.

Se on yleistä. Viime vuoden pelaajabarometrin mukaan jo yli puolet suomalaisista pelaa digipelejä vähintään kerran kuussa.

Paitsi, että Inkinen kavereineen pelaa usein yli 20 tuntia viikossa. Niin tekee vain nelisen prosenttia väestöstä.

 

Koneissa pyörii milloin mikäkin peli, mutta erityisen tiiviisti istutaan rooli- ja seikkailupelien ääressä.

”Silloin, kun pelataan yhdessä, eli pari kertaa kuussa, pelataan sosiaalisia pelejä. Laulua ja tanssia ja tappelua”, Inkinen sanoo.

Homopelaajat, jotka siis ihan oikeasti kutsuvat itseään gaymereiksi, eivät ole mikään yhtenäinen alakulttuuri. Mutta kuten kaikki muutkin, he viettävät mielellään aikaa samanhenkisten tyyppien kanssa. Siksi heillä on omia yhteisösivustoja, blogeja ja pelipalvelimia.

”Olen mieluiten omieni kanssa, mutta pelaamisen kannalta sillä ei ole mitään väliä, tykkääkö tytöistä vai pojista”, Inkinen sanoo.

 

Tai ehkä onkin. Kun viettää paljon aikaa pelimaailmoissa, niiden hahmoista ja tarinoista tulee tärkeitä.

”Joskus pelien tarinat kehittyvät niin koskettaviksi, että itkee samalla kuin pelaa”, sanoo Inkisen sängyllä istuva Samuli Tikkanen.

Se on huomattu pikkuhiljaa pelifirmoissakin. Ei tarvitse olla kovinkaan tarkkanäköinen queer-tutkija huomatakseen, että iso osa peleistä on tähän asti suunniteltu heteromiehille.

Esimerkiksi Dead or Alive -hakkauspelin naishahmojen etumus ponnahtelee ylösalas niin mahtavassa kaaressa, että vahvempirakenteinenkin katutappelija pystyisi tyrmäämään sillä itse itsensä.

Tänä keväänä pelijätti EA:n omistama BioWare-studio on kuitenkin ilmoittanut julkaisevansa jo kaksi peliä, joissa on miesten välisiä romanttisia suhteita.

Mass Effect 3:ssa ja online-roolipelissä Star Wars The Old Republic mieshahmon on mahdollista rakastua mieshahmoon.

Se on harvinaista isoissa valtavirran peleissä.

”Nyt ollaan liikkeessä toiseen suuntaan”, sanoo Pelaaja-lehden päätoimittaja Miika Huttunen. ”Se johtuu pitkälti pelaajakunnan laajentumisesta. On muitakin kuin vanha ydinryhmä, joka on ollut nuoret heteromiehet.”

 

Jos Aku Lehtonen saisi valita, hän ei pelaisi Tekkeniä Ninalla, vaan homohahmolla. Siihen olisi helpompi samaistua.

Tampereen yliopistossa pelejä tutkivan Jaakko Stenrosin mielestä on ihmeellistä, että peleissä ja pelihahmoissa on edelleen niin vähän variaatiota.

”Pelit ovat kuitenkin saman kokoluokan bisnes kuin elokuvat”, hän sanoo.

Siksi homohahmojen mukaan tulo ei ole välttämättä pelkkä suvaitsevaisuusprojekti. Se on uusi kilpailuvaltti, jolla saa peleille näkyvyyttä.

Esimerkiksi Florida Family Association mobilisoi kovaäänisen kampanjan EA:n uusia pelejä vastaan. Ei auttanut, mutta toi peleille näkyvyyttä.

”Ihan sama, miksi niitä hahmoja sinne laitetaan. On kivaa, jos jossain on yläosattomia miehiäkin”, Inkinen sanoo.

Tähän mennessä Dante’s Inferno on ainoa peli, jossa on kokonaan alaston mies.

”Sekin on loppuvastus Saatana”, Inkinen sanoo.

Mutta nyt tanssipeliä kehiin. Kat DeLunan Whine Up pärähtää soimaan ja Inkinen veivaa koreografian mukaisia käsiliikkeitä.

”Princess slap! Tämä ei ole niin kauhean miehekästä, kun suurin osa koreografioista on naisille. Mutta mitä väliä.”