Mitä ajattelin tänään: Ihminen suviyössä
”Juhannus, keskikesän valon ja ilon juhla, on suomalaisille kuin valtava taistelu, jossa kalvava raskasmielisyys yritetään yhteistuumin ja voimakeinoin kukistaa. – – Sumeilematta kumotaan rohkaisuryyppyjä, ja haitarinsoiton tahdissa joukot marssivat ottamaan mittaa masennuksesta, jonka valta lannistetaan läpi yön kestävässä taukoamattomassa kamppailussa. Lähitaistelujen tiimellyksissä sukupuolet löytävät toisensa, naiset saatetaan raskauden tilaan. Vesistöjä ylittäviä syöksyvenemiehiä hukkuu järviin ja merenlahtiin.”
Arto Paasilinnan analyysi mittumaarin sisimmästä olemuksesta teoksessa Hurmaava joukkoitsemurha on leukailevasta nuotistaan huolimatta todistusvoimainen. Juuri kuvatunlainenhan yöttömän yön väkevä juhla on.
Itselleni juhannus on aina ollut kirkkain kruunu juhlain joukossa, mutta vasta ryyppy- ja naimaikään päästyäni ymmärsin sen toden olemuksen. Onhan kyseessä ainoa juhlamme, jossa yhä tosiasiallisesti ylistetään hedelmällisyyttä, kukkivia kunnaita ja elämää an sich.
Verrataanpa Ukon juhlaa muihin lakisääteisiin juhlapäiviimme. Jouluna muistellaan Jeesuksen syntymää, tavoitellaan harrasta mielenlaatua, kritisoidaan kuluttamista ja podetaan huonoa omaatuntoa kärsivien tähden. Uutenavuotena podetaan puolestaan huonoa omaatuntoa menneen vuoden sikailuista, joiden muisto hukutetaankin huokeaan kuohuviiniin ja muutoslupausten mantroihin. Pääsiäisenä taas tavoitellaan harrasta mielentilaa ja podetaan huonoa omaatuntoa siitä, että roomalaiset tappoivat Jeesuksen. Vappuna mahdollisesti muistellaan Haymarketin verilöylyä, paatostellaan työväenliikkeen menneitä saavutuksia ja podetaan huonoa omaatuntoa siitä, ettei olla viime aikoina paatosteltu riittävästi. Ja itsenäisyyspäivä nyt on itsenäisyyspäivä.
Lakisääteiset juhlapäivämme ovat poliittisen liturgian, jälkeenpäin syötetyn uskonnollisuuden ja kollektiivisen potemisen tummentamia. Paitsi juhannus. (Vaikka senkin pirtaan on vuosien saatossa koetettu tunkea jos jonkinmoista Johannes Kastajaa.) Sitä hurjemmat ovatkin nuo Dionysoksen pidot, joissa kokot rätisevät suviyössä, siankylki tirajaa, satyyrit käyvät nymfein kanssa kilpasille ja psyykenpesuainetta valutetaan miljoonia litroja pitkin ahnaita ruokatorvia.
Suomalainen herää suviyössä eloon, eikä harmeilta voida välttyä. Sepalus auki hukkuneiden muistopäivä jaksaakin muistuttaa meille suomalaisen miehen ikuisesta pyrkimyksestä ennenaikaiseen hautaansa. Juuri katoavaisuudesta muistuttaessaan juhannus onkin elämän juhla.
Sillä kun kokko on sammunut, haitari vaiennut ja järvenselällä sukeltaa silkkiuikku, on vaivatonta ymmärtää, kuinka hienoa on kerrankin olla ihminen. Potemiseenkin on vielä tunteja aikaa.
Kommentit