Nyt | HS.fi

Kun homous oli rikos, miehet etsivät seksiseuraa salaisilta kohtaamispaikoilta. Helsingissä on homokallioiksi kutsuttu paikka, jossa perinne elää yhä.

 

Vesipohjainen liukuvoide. Ainekset: vesi, glyseriini, metyyliparabeeni, hydroksi­etyyliselluloosa.

Annospakkaus törröttää kivenkolosta. Metrin päässä lojuu rypistettyjä talouspaperiarkkeja, joissa on punainen kukkakuviointi.

Kauempana kolisevat ratikat ja moottoripyörä kiihdyttää, mutta voimakkaampana täällä kuuluu lintujen laulu. Mäntyjen latvoissako ne istuvat? Kalliolle kasvaneet koivut ovat liian kitukasvuisia mustarastaille. Pihlajat kukkivat.

Kun seisoo kalliolla, puun latvojen yli näkyvät ilta-auringon lämpimiksi värjäämät maamerkit: Stadionintorni, Kallion kirkko, Linnanmäen Ukko.

 

Ohikulkija voisi luulla, että tänne tullaan lenkkeilemään. Ulkoiluttamaan koiraa. Ehkä piknikille.

Kenties kaikkia noita. Mutta tänne tullaan myös kruisailemaan.

Pitäisikö selittää?

Helsinki julistautui gay friendlyksi eli homomyönteiseksi kaupungiksi vuonna 2009. Homojen kaupunki se on kuitenkin ollut jo paljon aiemmin.

Silloin ennen vanhaan, kun seksuaalisesta erilaisuudesta saattoi joutua sekä hoitoon että vankilaan, homojen piti tavata piilossa. Mies ei voinut iskeä miestä ravintolassa eikä viedä kumppaneita kotiinsa. Iso osa homomiehistä oli joko naimisissa naisen kanssa tai asui kimppakämpässä.

Vuosina 1889–1971 homous oli rikos. Suomessa siitä tuomittiin tuhatkunta ihmistä, vaikka tietenkin homoseksuaaleja oli enemmän.

Kaikki olivat kaapissa.

Homomiesten ratkaisuksi muodostui kruisailu eli satunnaisen seksiseuran etsiminen julkisilta paikoilta. Tapaamispaikkoja olivat yleiset käymälät ja puistot.

Julkisella paikalla seksin harrastaminen ei silloinkaan ollut lain silmissä suotavaa, mutta käytännössä muut vaihtoehdot olivat vähäisiä. Viisikymmentä vuotta sitten Helsingissä salaisia tapaamispaikkoja oli useita: Seurasaari, Esplanadi, Mäntymäki (tai miestenkielellä Venuskukkula tai Kyrpävuori).

Tänä päivänä Helsingin puistohomohistoriasta muistattavat enää nämä kalliot.

Missäkö ne tarkalleen sijaitsevat? Emme kerro. Vähemmistöjä vainoavat nuorisojengit piinasivat tätäkin paikkaa jo 1960-luvulla.

Ne tietävät, joiden tarvitsee tietää.

 

”Peippo laulaa”, sanoo hiljainen ääni.

Kallion laella istuu valkotukkainen ja valkopartainen mies.  Miehen nimi on Jorma Hentilä. Hän on ristinyt sormensa toisen polvensa ympärille ja nojaa käsien varassa taaksepäin. Mustat farkut, mustat kengät, mustat sukat ja musta t-paita, jossa lukee ”olen syypää kaikkehen”.

Syytös on hieman yliampuva. Ihan kaikkeen vanha vasemmistopoliitikko Hentilä ei ole syypää, mutta aika moneen kylläkin.

1970-luvulla hän oli poistamassa homoutta rikoslaista.

1980-luvulla hän johti seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ajavaa Setaa ja oli mukana remontoimassa Helsingin ensimmäistä homobaaria Gambrinia.

1990-luvulla, paljon ennen Ajankohtaisen kakkosen Homoiltoja ja vanhoilliskristittyjen Älä alistu -eheytymiskampanjoita, hän kiisteli julkisuudessa Päivi Räsäsen ja muiden konservatiivipoliitikkojen kanssa, jotka vastustivat homojen oikeutta mennä naimisiin.

 

75-vuotias Jorma Hentilä on Suomen ensimmäisiä julkihomoja. Häntä on osin kiittäminen siitä, että homojen asema on tänä päivänä se, mikä se on.

Mutta miksi Hentilä on viikannut mustan farkkutakkinsa tuohon kalliolle, istunut sen viereen ja kuuntelee nyt, kuinka peippo laulaa latvassa? Eikä tämä ole edes ensimmäinen kerta.

Ei Hentilälle, eikä tuolle turkoosipaitaiselle vatsakkaalle sandaalimiehelle, joka kävelee laakealla kalliolla ohitsemme vain kymmenien senttien päästä ja pysähtyy katselemaan meitä.

Ei tuolle huolitellulle Marlon Brando -pastissille, joka nojaa valkoisessa Lacosten pikeepaidassaan ja aurinkolaseissaan alarinteen kelohonkaan ja tuijottelee niin ikään suuntaamme.

Eikä tämä liene ensimmäinen kerta ohi kulkevalle viisikymppiselle köriläällekään, jolla on yllään vihreä Rolling Stones -paita mutta ei lainkaan housuja.

 

Kruisailun todellinen kulta-aika oli 1960-luvulla. Silloin Hentiläkin oli juuri Helsinkiin muuttanut humanistiopiskelija. Vuosikymmenten takaakin hän muistaa tapaamispaikat hyvin.

”Kissalankuja kulki VR:n makasii­nien ja Mannerheimintien välissä. Siihen muurin viereen pysähdyttiin seisoskelemaan. Pimeässä näkyvistä tupakan hehkuista tiesi, että joku oli odottamassa.”

Kujalla seisoi miehiä pakkasiltoinakin. Pisuaari tunnettiin homopiireissä nimellä Jennyn teehuone. Pussit eivät olleet Liptonin.

Hentilä kävi myös Töölönlahden pesäpallokentällä, jonka katsomossa miehiä usein istui, sekä Kirsikkapuistoksi kutsutuilla kallioilla Eiran rannassa Laivurinkadun päässä.

Joskus Hentilä vei tapaamiaan miehiä vuokrapuutaloonsa Lauttasaaren Lielahdentielle. Kuitenkin yhtä usein hän tuli salapaikoille vain tapaamaan tuttuja ja juttelemaan samanhenkisten kanssa.

”Jos oli kaunis kesäinen yö, keskustelut kannonnokassa tai puistonpenkeillä saattoivat venyä pitkiksikin.”

 

Erityisen hyvin Hentilä muistaa elokuun yön vuodelta 1966. Ilta-Sanomat oli julkaissut juuri etusivun paljastusjutun ”Homoseksuaalipesä Helsingissä”.

Jutussa kerrottiin, miten ”homosek­sualismi on saamassa yhä avoimempia ja vaarallisempia muotoja Suomessa”.

Sanomalehdissä käytettiin tuolloin kitsaasti värejä, mutta keskiaukeamalla otsikko oli painettu kirkuvan punaisella.

Töölön ruotsinkielisen työväenopiston kallioilla istui kiihtynyt miesporukka. Viereinen pisuaari oli auki aamuviiteen, pidempään kuin yksikään toinen käymälä kaupungissa.Väki vaihtui välillä, mutta vihainen keskustelu jatkui pitkälle yöhön.

Artikkelia pidettiin skandaalinhakuisena tunkeutumisena ihmisten yksityisyyteen. Aurinko ehti nousta Kansallismuseon takaa ennen kuin miehet lähtivät nukkumaan.

Miehet eivät olleet mielipiteineen yksin. Lehtijutusta syntyneen keskustelun myötä homous poistui rikoslaista 1971 ja tautiluokituksesta 1981.

Iso pyörä alkoi liikahdella, ja lopulta tapaamiset julkisten pisuaarien kulmilla vaihtuivat iskuyrityksiksi homobaarien tiskeillä.

 

Vuodesta 2002 homot ovat voineet rekisteröidä parisuhteensa, tänä vuonna homoseksuaali oli vähällä tulla valituksi presidentiksi. Kirkkohäät ja adoptio-oikeuskaan eivät näytä enää mahdottomilta.

Entä kruisailu? Kissalankujan paikalla on nyt Musiikkitalo, pesäpallokentän tilalla Finlandia-talo.

Enää ei tarvitse piilotella. Vallilassa lämpiää homosauna Vogue, Kampissa seksikaupat kohdentavat mainoksiaan sattumaseuraa etsiville homoille.

Myös teknologia on valjastettu seuran hakemiseen: älypuhelimiin voi ladata sovelluksia, jotka paikantavat lähimmän palveluun kirjautuneen homon metrien tarkkuudella.

”Helsingin keskustassa lähin sovellusten käyttäjä löytyy aina vähintään sadan metrin päästä. Nykyajan homokallio on virtuaalinen”, sanoo geososiaalisia verkostoja tutkinut Ilari Kohtamäki.

 

Tosielämän homokallion viilentyminen näkyy paitsi mielikuvissa, myös tuntuu takamuksen alla.

Aurinko laskee.

Jorma Hentilän selän takaa kävelee koiraa ulkoiluttava pariskunta. Paikan ensimmäinen nainen! ”Eikä ole, kyllä tuosta meni jo yksi aiemmin”, Hentilä vastaa.

Tätä juttua varten haastattelimme viranomaisia ja seksuaalijärjestöä.

Homokallioiden maine tunnetaan, mutta ei se meitä työllistä, sanoi poliisi. On siellä kallioilla jotain ollut aikanaan, mutta nykyään se on lähinnä muisto, kertoi Helsingin Seta. ”Tiedän paikan, mutta ei siellä enää mitään ole”, sanoi Hentiläkin, kun haastattelusta sovittiin.

Kaikki totesivat, että puistohomous on kuollut.

Väitettä on vaikea uskoa, kun katselee täällä kalliolla polkujen vierillä kiiltäviä kondomikääreitä, suojaisiin painanteisiin kylvettyjä vessapaperimyttyjä ja ilmastointirakennuksen ovenkahvaan solmittuja kondomeja. Kalliolla istuessamme meidät ohittaa parikymmentä yksinäistä miestä mutta vain kaksi naista.

Rolling Stones -mies kaartaa neljännen kerran ohitsemme, ja paidanhelman alta vilahtaa paljas penis.

Jorma Hentilän kengänpohjat painuvat sammaleeseen. Hän on vähän hämillään.

”On jännä juttu, että silloin, kun paljastumisen pelko esimerkiksi työpaikan menettämisen takia oli isompi, kruisailupaikat olivat keskellä kaupunkia. Nyt, kun yhteiskunta on vapautunut, tapaamispaikat ovat siirtyneet metsiin.”

Yhteiskunnassa on muuttunut toisaalta kaikki, toisaalta ei mikään.

Homokalliolla kaikki ovat peittäneet silmänsä aurinkolaseilla, osalla on huppu päässään. Monen olemus on perheenisän.

 

Kello on yli yhdeksän. Hentilä haluaa lähteä kotiin.

Hän on elänyt parisuhteissa 36 vuotta ja jäänyt kolme kertaa leskeksi. Hän on omasta mielestään liian vanha kruisailemaan.

Minä käännyn kannoillani, kiipeän takaisin kallioille. Vastaan tulee mies, joka ei kerro nimeään.

Kalju pää, silmillä aurinkolasit, ikää alle neljäkymmentä. Hän on avoin, ystävällinen ja kertoo käyneensä kallioilla jo viidentoista vuoden ajan kerran tai kahdesti päivässä.

”Välillä on kiva vain ottaa aurinkoa tai tavata tuttuja.” Mutta seksiäkin saa – ehkä joka kolmannella kerralla.

Mies kertoo, että työpaikalla kukaan ei tiedä hänen homoudestaan, saati iltakävelyistä kallioilla. Hän antaa puhelinnumeronsa. Se on salainen.

 

Seuraavana päivänä puhelin ei ehdi soida kauaa.

”Haloo?”

Miten eilen illalla kävi, kysyn.

Mies kertoo.

Hän jäi kallioille. Puiden välissä käveli muukalainen. Tumma, sopivasti miehekäs mies.

Katseet kohtasivat, oltiin ihan hiljaa. Homokallioilla ei puhuta, ainakaan ennen aktia.

Eleet puhuivat, ja ne sanoivat kyllä.

Hän lähti kävelemään muukalaisen perässä. Niin tehdään aina, metsästetään. Kaikkea ei pidä saada heti.

Hetken jahtaamisen jälkeen muukalainen lähti laskeutumaan kukkulan juurelle, länsipuolen syrjäiseen ryteikköön. Sinne kukaan ei poikkea vahingossa.

”Seurasin perässä”, mies kertoo.

Ei sanaakaan. Vain kaksi kehoa hämärtyvässä metsässä.

Peippo lauloi.