Yli yliopistosta
Luentosalin professorilta oppii yhä vähemmän sellaista, mitä internet ei tarjoa ilmaiseksi. Siksi koko tuntemamme yliopistojärjestelmä saattaa pian kuolla pois.
Saara tiesi paljon kaikesta. Sitten hän meni yliopistoon.
Nyt hän ei oikein ymmärrä mistään mitään. Hän istuu luentosalin penkillä nousevassa puoliympyrässä 600 muun opiskelijan kanssa ja katsoo, kun professori puhuu.
Kalvot vaihtuvat.
Puhe jatkuu.
Professori lohkaisee vitsin.
Se on sama kuin edellisellä luennolla.
Ilmastointi humisee. Menee tunti, toinen. Päässä humisee. Kun luento loppuu, Saara ei muista, mistä se alkoi.
Tällaiseksi yliopisto-opetus on kehittynyt tuhannessa vuodessa.
Onko siitä enää mitään hyötyä kenellekään?
’Viiden vuoden päästä maailman parhaat luennot löytää ilmaiseksi netistä”, ennusti Microsoftin perustaja Bill Gates teknologiakonferenssi Techonomyssä Kaliforniassa. ”Se tulee olemaan parempi kuin yksikään yliopisto.”
Puheesta on kulunut vain kaksi vuotta, mutta profetia näyttäisi pitävän paikkansa jo nyt. Lähes kaiken, minkä oppii yliopistossa, voi opetella netissä.
Sieltä löytyvät paitsi maailman parhaiden koulujen luennot, myös maailman parhaiden puhujien luennot akateemisista aiheista.
Otetaan esimerkiksi osoite TED.com. Sinne on videoitu jo yli tuhannen nimekkään esiintyjän 5–20-minuuttisia ajatuspätkiä sellaisista aiheista kuin onko jumalaa olemassa ja miten syöpätutkimusta pitäisi kehittää.
Ja kappas, kaikkien katsotuin pätkä on koulutuskriitikko Ken Robinsonin stand-upia lähentelevä esitelmä siitä, kuinka nykyinen koulujärjestelmä tappaa oppilaiden luovuuden.
Robinsonin mukaan yhtä tärkeää kuin opetuksessa käytettävä kirjallisuus on se, että opetus on kekseliästä.
Netti on jo todistanut, että sen avulla voi opettaa kekseliäästi. Se saa yhä useammat pohtimaan Bill Gatesin tavoin, voisiko tiedeopetuksen siirtää virtuaaliseen maailmaan.
Siis ihan kokonaan.
Netti ja tiede perustuvat molemmat avoimuuteen ja jakamiseen. Tiedeyhteisö vain tuppaa jakamaan ajatuksensa lähinnä keskenään, mikä on Wikipediassa kasvaneelle opiskelijalle vierasta.
”Yhteiskunta on syvästi muuttunut tässä suhteessa. Nykyään perusoletus on, että kaikki tieto on kaikkien käytettävissä. Uudelle sukupolvelle se on yhtä selkeää kuin käveleminen kadulla”, sanoo Helsingin yliopiston rehtori Thomas Wilhelmsson.
Akateeminen tieto on kyllä kaikkien saatavissa, mutta tutkijat ovat huonoja puhumaan siitä yleiskielellä.
Jos TED-sivustolla nykyopetuksen laadusta vitsaillut Robinson olisi puhunut Saaran yliopistossa, luennon nimi olisi ollut jotain tyyliin ”pedagogisten konventioiden imperfekti, preesens ja futuuri”.
Luentoa ei olisi taltioitu eikä jaettu. Sitä kuulemaan pääseminen olisi vaatinut pääsykokeen läpäisemisen, monissa ulkomaisissa yliopistoissa myös korkean lukukausimaksun maksamisen.
Mutta koska klippi on ilmainen ja kenen tahansa katsottavissa, Robinsonin ajatuksia on kuunneltu yli 10 miljoonaa kertaa. Sen yleisö on yli kuusitoistatuhatkertainen verrattuna Helsingin yliopiston suurimman luentosalin paikkamäärään.
Yliopistolaitoksen ainoa ongelma ei ole se, että luentosaleihin mahtuu rajallisesti ihmisiä. Ongelma on myös siinä, että niihin mahtuu liikaa ihmisiä.
Saara ei nimittäin ole oikea henkilö, eikä kuvattu auditorio ole missään tietyssä yliopistossa. Molemmat voisivat olla missä päin Suomea tahansa. Kaikkialla pidetään massaluentoja, joilla kukaan ei kysy yhtään kysymystä.
”Luentojen idea on, että opiskelija voi haastaa opettajan. Kahden ajattelevan ihmisen kommunikaatio on se, missä oppiminen tapahtuu. Massaluennot ovat ehkä vähentäneet dialogia”, myöntää Aalto-yliopiston rehtori Tuula Teeri.
Eivätkä opettajat välttämättä ole kovin innostuneita koko vuoropuhelusta. Suomen yliopistot ovat tutkimusyliopistoja, eli kaikki opetus perustuu tehtävään tutkimukseen. Tutkijoiden on pakko pitää tunteja, koska heillä on uusin ja siksi paras tieto omalta alaltaan. Mutta yliopisto on ainoa oppilaitos, jossa ei vaadita pedagogista pätevyyttä.
Suomeksi se tarkoittaa sitä, että yliopistoissa pääsee opettamaan, vaikka ei osaisi opettaa.
Usein opettaja päätyykin vain luetuttamaan opiskelijalla kirjoja, jotka tämä sitten tenttii. Tällöin ei ole edes mahdollisuutta kysymysten kysymiseen.
Eikä tentistä suoriutuminen takaa, että opiskelija osaa oppimääränsä. Jos Saara saa kurssiarvosanaksi ”hyvän” – eli asteikolla nollasta viiteen kolmosen –, se tarkoittaa, että on kahden arvosanan edestä asioita, joita hän ei osaa.
Sen sijaan, että Saara koettaisi omaksua puuttuvat tiedot, hän meneekin seuraavalle kurssille. Lopulta Saraa voi valmistua maisteriksi, vaikka olisi ymmärtänyt alle puolet lukemastaan.
Toisaalta vastuuta on toki Saarallakin. Jos hän ei tajua, mitä kirjoissa sanotaan, mikään ei estä soittamasta ne valinneelle opettajalle.
Mutta opettajien puhelimet soivat harvoin, sillä opiskelijat eivät ole ihan niin kiinnostuneita opinnoistaan, kuin yliopisto toivoisi.
Syitä voi arvailla. Ehkä ilmainen koulutus on Saaralle niin itsestään selvää, ettei hän muista arvostaa sitä. Tai sitten hän ei tule paikalle, koska kukaan ei vaadi sitä.
Ehkä Saaran on pakko käydä töissä, sillä opintotuesta ei riitä vuokran jälkeen enää ruokaan.
Mutta eihän kursseja voi suunnitella opiskelijoiden työvuorojen mukaan.
Kaiken päälle järjestelmä, jossa opiskelijat eivät halua tulla luennoille, koska heidän ei ole pakko, ja opettajat eivät halua opettaa luentoja, koska heidän on pakko, vie myös hurjasti tilaa – jonka voisi käyttää muuhunkin. Jos Helsingin yliopiston ja Aalto-yliopiston opetustoiminta siirrettäisiin nettiin, pääkaupunkiseudulle vapautuisi puolikkaan Vatikaanin verran huonepinta-alaa.
Mies nimeltä Salman Khan on kahden maineikkaan yliopiston tuplamaisteri – ja yksi niistä ihmisistä, jotka ovat pitäneet TED-puheen. Esityksessään Khan kertoo, kuinka hänestä tuli Bill Gatesin lempiopettaja.
Kolmekymppinen Khan oli ryhtynyt opettamaan toisessa kaupungissa asuvalle serkulleen matematiikkaa kuvaamalla itse pitämiään oppitunteja videolle. Muutkin sukulaiset tarvitsivat tukea kaavojen kanssa, ja Khan latasi opetussessionsa YouTubeen kaikkien nähtäville.
Videoista tuli niin suosittuja, että sijoitusanalyytikko jätti päivätyönsä. Hän perusti nettiyliopiston, Khan Academyn.
”Tämä kaveri on ihan uskomaton”, kirjoitti Bill Gates katsottuaan videoita poikansa kanssa – ja ryhtyi rahoittamaan start-upia säätiönsä kautta.
Nyt Khanin nettiakatemiassa voi opiskella itse tai opettajan valvonnassa lähes mitä tahansa fysiikasta taidehistoriaan. Koulu on kuin tasohyppelypeli: kahdenkymmenen minuutin videonkatselusta saa 700 pistettä ja kolme ansiomerkkiä. Eteenpäin ei pääse, ennen kuin tehtävät sujuvat täydellisesti.
Opettajat ja vertaisarvioijat näkevät yksityiskohtaisista graafeista, jos oppilaalla on ongelmia vaikkapa epäsäännöllisten verbien kanssa. Näin he pystyvät puuttumaan juuri oikeisiin ongelmiin.
Khan Academy ei ole ainoa laatuaan. Esimerkiksi Stanfordin yliopiston tietotekniikan professori Sebastian Thurn veti tekoälyä käsittelevän kurssin netissä ja vakuuttui menetelmästä. Hän jätti professuurinsa ja perusti avoimen nettiyliopiston Udacityn.
Ohjelmointia interaktiivisesti opettava Codeacademy-sivusto puolestaan haali 100 000 oppilasta vain kolmessa päivässä. Seuraavaksi se haluaa kiriä koodausopetuksen ykköslaitokseksi maailmassa.
Team Treehouse puolestaan opettaa webdesignia etänä, ja Coursera-niminen palvelu kerää eri yliopistojen omia kurssimateriaaleja jaettavaksi verkossa.
Parhaat perinteiset yliopistotkaan eivät tule nettiopetuksessa paljoa jäljessä.
Esimerkiksi Yhdysvalloissa Stanfordilla on monia ilmaisia nettikursseja muun muassa ohjelmointialgoritmien laadinnasta ja verkkosovellusten luomisesta.
Myös Harvard ja Massachusetts Institute of Technology (MIT) ovat järjestäneet sähköisiä kursseja jo jonkin aikaa. Kuukausi sitten nämä maailman huippuihin kuuluvat koululaitokset ilmoittivat ryhtyvänsä tekemään yhteistyötä.
Start-upit ja isot yliopistot ovat samalla asialla: ne haluavat saada mahdollisimman monet oppimaan, riippumatta siitä, onko varaa tai mahdollisuutta päästä paikalle luentosaliin.
Jos kaikkein arvostetuimmatkin yliopistot ovat näin vahvasti verkossa, voitaisiinko lähiopetuksesta luopua?
Ainakin lähiopetusta täytyy kehittää. Joitakin Helsingin yliopiston opetustilaisuuksia on jo ladattu nettiin. Sen kirjasto käyttää enemmän rahaa sähköisten aineistojen kuin painettujen kirjojen ostamiseen. Aalloksi yhdistyneissä korkeakouluissa nettiä on käytetty opetuksen suunnittelussa jo kymmenen vuotta.
Mutta: ”Joka päivä kannattaa kysyä, mihin yliopistoja tarvitaan”, sanoo Aalto-yliopiston Design Factorya johtava professori Kalevi Ekman.
”En ole koskaan kuullut, että yhtäkään professoria olisi erotettu sen takia, ettei hän osaa opettaa. Siitä, että lätkii piirtoheittimeen samoja kalvoja kuin 1970-luvulla, ei saa mitään rangaistusta.”
Design Factory on yksi esimerkki siitä, mitä muuta yliopisto-opetus voisi olla. Se on monitieteellinen työpaja, jossa teoriat opiskellaan soveltamalla. Tarkoitus on saada opiskelijat, tutkijat ja yritykset ratkaisemaan ongelmia yhdessä.
”Aalto-yliopisto keskittyy käytännönläheisten alojen tieteisiin, mutta tuskinpa millään alalla massoille esitelmöinti auditoriossa on ainakaan riittävä opetusmetodi”, Ekman sanoo.
Aallossa pedagoginen pätevyys onkin jo edellytys uralla etenemiselle. Helsingin yliopisto kannustaa opettajaopintoihin esimerkiksi palkkauksella. Rehtori Wilhelmssonin mukaan on vain ajan kysymys, milloin niistä tulee pakollisia.
Sillä kyllä opettajien täytyy olla kiinnostuneita keskusteluyhteydestä.
Aallon Tuula Teeri ei usko, että läsnäoloa vaativista luennoista tullaan luopumaan, mutta hän olisi valmis harkitsemaan niin sanottua käänteisen opetuksen mallia. Siinä opettaja valitsisi nettioppitunnit, jotka Saara ja muut opiskelijat katsoisivat kotona. Luentosaliin he tulisivat keskustelemaan. Tällaisiin joustaviinkin oppimismetodeihin tarvittaisiin yhä konkreettisia neliöitä.
Wilhelmssonin mielestä nettisukupolvella on vahva vaikutus yliopistoon. Esimerkiksi opiskelurytmi on muuttunut siten, että nykyään täytyy olla ympäri vuorokauden auki olevia opiskelupaikkoja, kuten oppimiskeskus Aleksandria.
”Netti ei poista yliopistojen tarpeellisuutta, vaan yliopistot johtavat muutosta”, Wilhelmsson vakuuttelee.
Teeri puolestaan muistuttaa, että ilman yliopistoja nettiopettajien olisi vaikeaa tehdä tiedettä.
”Opetus perustuisi historiaan, jo vakiintuneisiin käsityksiin. Sellaisella muutoksella olisi dramaattisia vaikutuksia yhteiskunnan kehitykselle.”
Ja tottahan se on, että yliopisto ei pelkästään jaa tietoa, vaan opettaa etsimään, käyttämään ja luomaan sitä. Vaikka yleensä muistetaan koulunsa kesken jättänyt Steve Jobs, niin Ken Robinsonilla, Salman Khanilla ja monilla muilla netti-innovaattoreilla on akateeminen tausta.
Useat heistä myös tuntevat toisensa juuri opiskeluajoilta, ja juuri se on yksi yliopiston ehdoton etu: siellä tapaa ihmisiä.
’Tätini opetteli piirtämään suorittamalla kirjekurssin. Niiden maine on aina ollut tosi huono, vaikka tässäkin tapauksessa opetus oli hyvää ja palaute hyvin henkilökohtaista”, Design Factoryn Kalevi Ekman sanoo.
Hän pohtii, tarvitseeko opettaja tai oppilaitos lopulta välttämättä akateemista statusta.
Nettiyliopistothan ovat tavallaan nopeampi ja kehittyneempi versio kirjekursseista. Niiden avulla saattaa oppia enemmän ja paremmin, mutta niillä ei ole laillista tutkinnonanto-oikeutta.
Jos Saara istuisi kotikoneella luentosalin sijaan, hänen olisi vaikeaa todistaa työnantajalleen osaavansa mitään. Monelta verkon opetussivustolta voi tulostaa oppimisesta todistavia sertifikaatteja, mutta vierähtänee tovi, ennen kuin yritykset ottavat niitä sen vakavammin kuin kirjekurssien päättötodistuksia. Sen sijaan akateemisella paperilla kolmosen arvosanoineen saa helpommin töitä ja enemmän palkkaa.
Mikä niistä papereista tekee tärkeitä?
Laatu, sanovat rehtorit. Tarvitaan instituutio, jonka aineistovalintoihin ja arvosteluperusteisiin voi luottaa.
Mutta ehkä käsitys siitä, mitä pidetään luotettavana instituutiona lavenee sitä mukaa, kun verkossa oppiminen yleistyy.
”Nuoremmissa huomaa jo sellaista asennetta, että riittää, kun osaa asiansa”, Ekman sanoo. Eli että ei ole väliä missä on oppinut, vaan mitä osaa.
”Mutta muutos tähän suuntaan ei tapahdu yliopiston muuttumisen kautta”, hän jatkaa.
”Se tapahtuu sitten, kun vallankahvassa olevat jäävät eläkkeelle.”
Me haastamme yliopistot
Codeacademy
Vuosi sitten perustettu ilmainen koodausopisto mainosti viraalisti: tee uudenvuodenlupaus ja opettele koodaamaan vuodessa. Tehtävät vaihtuvat joka viikko. Jo lähes puoli miljoonaa ihmistä opettelee, muiden muassa New Yorkin pormestari Michael Bloomberg
Coursera
Koulutuksen demokraattisuuden puolesta liputtava Coursera kerää sivuilleen eri yliopistojen online-kursseja. Tätä nykyä sivusto tekee yhteistyötä kuuden maineikkaan amerikkalaisyliopiston kanssa, mukana esimerkiksi Stanford, Michigan ja Princeto
Khan Academy
Huippuyliopistojen kasvatti Salman Khan on sitä mieltä, että opettajan puhe pitää pystyä keskeyttämään ja sitä on voitava kelata. Hän perusti voittoa tavoittelemattoman nettiakatemiansa vuonna 2008. Nyt se on netin suosituin videoyliopisto.
Team Treehouse
Sivustosuunnitteluun keskittyneessä nettikoulussa ollaan sitä mieltä, että yliopistoissa opetetaan kalliilla hinnalla saman tien vanhenevaa tietoa. Siksi se opettaa uusimman ilmaiseksi.
Udacity
Kolme akateemikkoa halusi jakaa osaamistaan järjestämällä Stanfordin yliopiston kautta tekoälyä käsittelevän nettikurssin. Sille osallistui 160 000 ihmistä 190 eri maasta. Akateemikot päättivät laajentaa tarjontaa ja perustivat oman yrityksen Udacityn.
Kommentit