Mitä ajattelin tänään: LOL
Yllättävän usein saa törmätä mussutukseen siitä, kuinka postmoderni maailma, uusi journalismi ja ”hipsteröityneet” miespolvemme ovat kauttaaltaan ironian uuttamia.
Mitä sitten? Ei ironiassa ole käsittääkseni muuta vikaa kuin termin hankala määriteltävyys.
Antiikin kreikkalaisille ironia tarkoitti teeskentelyä. Nykyaikaisemman tulkinnan mukaan ironisen viestin muodostavat kirjaimellisen ja piilotetun merkityksen ristiriita. Lähettäjä siis vinkkaa silmää, ja vastaanottajan kontolle jää asian ymmärtäminen. Viestinnäntutkija Risto Kunelius on todennut: ”Kun totuutta ei ole, ironia on paras keino varmistaa, ettei ole väärässä.”
Ironia vaatii toteutuakseen siis jonkinasteista yhteisymmärrystä. Ylistäessäni vaikkapa Da Vinci -koodia ”maailmankirjallisuuden merkkiteokseksi juuri sielutieteellisesti moniulotteisen protagonistikuvauksensa ansiosta” on vastuu huvittavuudesta kuulijalla itsellään.
Ironisiin äänenpainoihin suhtautuvatkin penseimmin juuri ihmiset, jotka eivät ole varmoja siitä, ymmärtävätkö he kuulemaansa. Ironian perinne on huikea ajatushistoriallinen jatkumo, jonka retoriseen tenhoon maailmanhistorian merkkihenkilöt ovat nojanneet. Sokrates ja Wumen käyttivät sitä pedagogisesti saattaakseen kuulijansa ymmälleen, Schlegelin filosofiassa se oli puolestaan ainoa portti absoluutin lähentymiselle.
Sotilasdiktatuureissa lehdistö pystyi arvostelemaan vallitsevia oloja ainoastaan ironian kautta, ja Voltairen Candiden ja Linnan Tuntemattoman sotilaan kaltaisten klassikkojen dialogit perustuvat toistuvasti sen viljelylle.
Viime vuosikymmenellä syntyi uusi käsite, jälki-ironinen aika. Erään hourupäisen teorian mukaan postmoderni maailma ja sille ominainen ironia sulautuivat yhdeksi, mikä johti siihen, että ironia menetti erityislaatunsa. Kaikesta tuli tavallaan hyvää.
Ihmiset, jotka olivat aiemmin ihailleet vaikkapa Sylvester Stallonen Over the Top -elokuvaa ironisen moniulotteisesti, huomasivatkin yhtäkkiä diggailevansa sitä vilpittömin mielin. Useimmat kuitenkin kieltävät jälki-ironisen ajan olemassaolon, ja ironia on sitä paitsi kitsch-fanitusta huomattavasti vahvempi olio. Se on parhaimmillaan jopa kykeneväinen paljastamaan totuuden pyhien pyrkimystemme ja niiden lopputulosten epäsuhdasta, onhan suurimmat hirmuteot useimmiten pantu alulle juuri vakavamielisten ja fanaattisten ihmisten toimesta.
”Elämä on tuntevalle tragedia, mutta ajattelevalle komedia”, sanottiin jossain. Kuulostaa järkevältä.
Papin kysyessä Voltairelta kuolinvuoteella, oliko tämä valmis kieltämään paholaisen, valistuskirjailija totesi viattomana: ”Nyt ei ole oikea aika uusien vihollisten hankkimiselle.” LOL.
Kommentit