Mitä ajattelin tänään: Tarinan tarina
Sosiaalisessa mediassa alkoi kiertää linkki. Hidasta elämää -sivuston teksti oli otsikoitu ”Erään taksikuskin tarina”. Taksikuski noutaa vanhan naisen kotoaan. Vanhuksen huonekalut on peitetty lakanoilla, hän on lähdössä saattokotiin. Mutta ensin kuski ajaa naista pitkin kaupunkia, ja he puhuvat elämästä. Opetus: ei pidä kiiruhtaa tärkeiden hetkien ohi. Teksti on jaettu kymmeniätuhansia kertoja, ja se on liikuttanut monia.
Olisin halunnut liikuttua. Jokin esti. En esimerkiksi voinut uskoa, että tekstin oli kirjoittanut taksikuski. Aikani pähkäilin, miksi kuvittelen tietäväni, kuinka taksikuskit kirjoittavat. Mutta tyyli liittyikin johonkin isompaan: teksti oli niin opettavainen, että se epäilytti. Mummo tuntui pelkältä välineeltä. Ja ne yksityiskohdat: miksi yksinäinen vanhus peitti huonekalunsa, ja miksi saattokotiin mentiin yksin taksilla keskellä yötä?
Meilasin sivuston pitäjälle. Hän vastasi, että teksti oli käännetty ja kirjoittajasta ei ollut tietoa, mutta ”kuten varmasti huomasit, jutun lähteeksi oli merkitty Facebook”. (Tiedoksi, että Facebook ei ole mikään lähde, ja käännöksestä on tapana mainita.)
Aloin äkkiä olla aivan hiilenä, vaikka en oikeastaan tiennyt miksi. Huonon tyylin ja lähdeviitteiden takia? Olinko raivona siksi, että olen snobi pilkunviilaaja?
Oikeastaan eniten vaivasi tekstin suhde todellisuuteen. Jos blogistit olisivat julkaisseet inspiroivan paolocoelhomaisen novellin, mikä siinä. Mutta juttu tarjoiltiin suomalaisen taksikuskin tarinana, ja se kosketti ihmisiä.
Ystäväni muisteli netissä kiertävää tarinaa, jossa stuertit pistivät kuriin naisen, joka ei halunnut lennolla istua mustan miehen vieressä. Tarina oli emansipoiva, mutta keksitty. Toinen kertoi vielä hurjemman tarinan: erään syyrialaisen lesbon blogin kirjoittajaksi paljastui amerikkalainen heteromies. Mies ei kokenut tehneensä mitään pahaa, koska oli ”antanut äänen” sorretuille. Mutta eihän hän antanut ääntä, vaan ennemminkin otti sen.
Niin. Jos katsoo tarpeelliseksi valehdella inhimillisyydestä, eikö samalla tule sanoneeksi, ettei usko siihen oikeasti? Että maailmassa ei ole jaloutta, ja siksi pitää keksiä tarinoita, joiden mukaan sitä olisi? Onhan sitä!
Kolmas ystäväni oli sitä mieltä, että taksijuttu oli hyvä, vaikkei olisikaan totta. Mitä haittaa liikuttumisesta? Lopulta juuri hän selvitti jutun alkuperän.
Henkisiä elämäntaito-oppaita kirjoittanut Kent Nerburn kertoo netissä ajaneensa 80-luvulla Minneapolisissa taksia. Teksti on hänen kirjastaan Make Me an Instrument of Your Peace, ja Nerburnin mukaan tarina on pääosin totta. Zenmoments.org-sivustolla Nerburn kommentoi tekstin synnyttämää ilmiötä: ”Olisin onnellinen, jos tästä tulisi urbaanilegenda, ja vielä onnellisempi, jos sadat taksikuskit ottaisivat sen omakseen.”
Kommentit