Mitä ajattelin tänään: Me itsetunnolliset
Toisinaan sivistyneessä keskustelussa törmää lähtökohtaoletuksiin, jotka ovat silkkaa flöittia. Kuten nyt vaikkapa suomalaisten huono itsetunto. On ensinnäkin sangen epämääräistä lähteä väittämään, että kansakunnalla ylipäätään olisi jonkinlainen sirppisoluanemian kaltainen sielullinen yhteispiirre, saati sitten vuodesta toiseen levittää moista ajatusta jonkinlaisena syvänä humanistisena totuutena.
Tarkastellaanpa asiaa ajankohtaisen jääkiekkovertauksen kautta.
Jos Suomi taipuu puolivälierissä 5–6 Ruotsia vastaan, nimetään syyksi se, että perunatasavallastamme uupuu ”voittamisen kulttuuri”.
Kun leijonakone puolestaan ampuu kassiin viisi kiekkoa MM-finaalin kolmannessa erässä, todetaan, että ehkä ruotsalaisten puolustuksella oli huono päivä.
Brittiantropologi Edward Duttonin mukaan suomalaiset häpeävät yhä ”itäistä metsäläisyttään” ja vertautuvat lähinnä Grönlannin inuiitteihin. Samaa ovat sanoneet Jorma Ollilan kaltaiset brändimaakarit.
Elinkeinoni ansiosta olen saanut etuoikeuden keskustella tuhansien suomalaisten kanssa, eikä heistä yksikään ole edes implisiittisesti vihjannut häpeävänsä kansallista identiteettiään. Psykologian professori Markku Ojasen mukaan myöskään kansainväliset tutkimukset eivät tue oletusta: emme valitettavasti häpeä itseämme sen enempää kuin muutkaan eurooppalaiset. En silti lähde väittämään, etteikö alemmuudentunto olisi kansamme rivejä konsanaan koetellut. Menneillä vuosikymmenillä oli ainakin lehdistössä tapana huolehtia siitä, oliko jokin ”kansainvälistä tasoa” vai ei.
Moisessa ajatuskuviossa kiteytyi lystikkäällä tavalla itseään kainostelevan agraarikulttuurin kuolinrääkäisy: city-käytävien, city-kioskien ja city-lehtien aika oli auttamattomasti ohi.
Väittäisinkin kansakuntamme kulkevan parhaillaan kohti kansallisromantiikan uutta sarastusta.
Katsokaa vaikka kansanmusiikkia: edes vaihtoehtonuorison mielestä se ei ole enää noloa. Pelimannihenkeähän yhdistetään nykyisin räppiin, reggaehen ja heviin aina säädyttömyyteen asti. Siinä missä saksalaiset jaksavat jauhaa syyllisyydestään, kotoisen keskustelukulttuurimme kaikki sedimentit ovat itsetuntokysymyksen läpäisemiä.
”Suomen itsetunto tarvitsee Guggenheimia”, taideasiantuntija Pauliina Laitinen-Laihokin paukautti taannoin.
Minulle on yksi lysti, saadaanko Helsinkiin lisää museoita vai ei. Enemmänkin olen kiinnostunut siitä, olisiko moinen hanke torpattu kaupunginhallituksessa 25 vuotta sitten? Tai olisimmeko paiskanneet oven maailmankuulun museoinstituution näpeille 10 vuotta sitten?
Uskoakseni emme. Se siitä itsetunnon heikkoudesta.
Kommentit