Mitä ajattelin tänään: Koko kenttä
Het-ki-nen. Sunnuntain lehti oli pöydällä auki, presidenttiehdokkaat haastattelussa. Eikä siinä mitään, mutta kun jutun perusteella vaikutti, että ehdokkaat olivat vaihtuneet. Niinistö puhui ihmisoikeuksista ja ilmastosta ja kritisoi kuluttamista. Haavisto taas puhui ”vapaan kaupan edistämisestä”. Häh?
Kohtaamani äänestäjät olivat sinä päivänä hiukan ihmeissään. ”Ehdokkaat ovat ehkä henkisessä romahduspisteessä”, eräs huolehti. Toinen tunnusti: ”Olin niin hämmentynyt, että suljin lehden ja päätin, etten ole nähnyt sitä.” Kyynisemmät totesivat vain: ”Taktikointia vastustajan reviirillä.” Äänestämisen lopettanut kaveri näki jutun esimerkkinä siitä, että politiikka on pelkkää taktista peliä.
Mutta jos se oli taktikointia, ei kai se tarkoita, että aivan kaikki on, sanoin. Eihän?
Muistelin erään punavihreän naisen kertomaa anekdoottia edellisvaaleista. Nainen oli istunut kahvilassa ja vaahdonnut yksittäisestä asiasta, jossa hänen ehdokkaansa oli tuottanut pettymyksen. Hänen kokoomuslainen kaverinsa oli nauranut ääneen: ”Juuri tuon takia te ette ikinä voita!”
Tarinan opetus oli tämä: idealisti, joka ei tee lainkaan kompromisseja, ei pääse edistämään asiaansa koskaan.
Mutta asia on vaikea. Varmasti moni poliitikkokin ajattelee, että jos nyt taktikoin, voin sitten vaalien jälkeen ajaa näitä tärkeimpiä asioita. Mutta usein myös käy niin, että vähitellen pelistä tulee itsetarkoitus. Tapahtuukohan se väistämättä kaikille, jotka ovat politiikassa pitkään, mietin. Onko todellista rohkeutta vain niillä, joilla ei ole mitään menetettävää?
Olen itse demokratiasta ainakin kymmentä eri mieltä riippuen keskustelukumppanista. Viimeksi kohdatessani demokratia-aktiivin päädyin julistamaan, että edustuksellinen demokratia on vain enemmistön ylivaltaa vähemmistöjen yli. Seuraavana päivänä taas puhisin kiukusta lukiessani tekstiä, jossa puhuttiin demokratian ”vaihtoehdoista” nimeämättä ainuttakaan. Anarkismin yksilönvapauksia korostava sanoma muistuttaa minusta aina äärikapitalismia ilman pankkeja. ”Ja vähemmistötkin voivat aina parhaiten juuri demokratioissa”, paasasin pian täydellä höyryllä.
Kävin äänestämässä, halusin kuitenkin uskoa siihen. Kopissa ajattelin ehdokkaita ja anarkisteja, tyhjän äänestäjiä, puoluebroilereita, idealisteja, itseäni. Hahmottelin mielessäni nelikenttää. Sen akselit olisivat anarkismi–edustuksellisuus ja aatteet–peli.
Myöhemmin piirsin kentän ja näytin sitä ystävälleni. Mihin sijoittaisit itsesi, tivasin. Mikä on se piste, jossa ei jää jumiin yksityiskohtiin mutta ei myy itseään halvalla? Ystävä katsoi piirustusta kummissaan. ”Ottaisin koko kentän”, hän sanoi.
Ai niin.
Kommentit