Mitä ajattelin tänään: Regeetä kilipäälle
Metrolaiturilla vatuloidessani katseeni kiinnittyi HSL:n Matkarauhaa-kampanjan julisteeseen, jossa tuskaisesti irvistävä keski-ikäinen mieshenkilö oli astumaisillaan joukkoliikennevälineeseen. Syleilyssään kantasuomalaisella kuulapäällä oli kasa pahvista leikattuja raivoa kuvastavia symboleita: sääriluita, kalloja ja salamoita. (Siis sellaista roinaa, kuin Lucky Luken puhekuplissa.)
Miehisen vihan todistajiksi oli julisteeseen istutettu harmaantunut pappa, tummahipiäinen nuorukainen ja tyttölapsi. Ryhdyin reklaamista äkämystyneenä paapattamaan vaimolleni. Korostin painokkain sanakääntein, kuinka keski-ikäisen suomalaismiehen syyttäminen kaikesta epämiellyttävästä on yhtä helppoa ja halpamaista kuin liikuntarajoitteisen mukilointi.
Selitin, kuinka kampanjan olisi tasa-arvon nimissä pitänyt kuvata myös häiriintyneitä kakaroita, katkeria vanhuksia, hulluja kotiäitejä, somaleita, romaneita, suomenruotsalaisia ja venäläisiä. Hekumoin kokonaisella Hullunkuriset matkustajat -korttipakalla.
Matkustimme kotiin, mutta mainos ei antanut rauhaa. Päätin kuunnella Jukka Pojan kampanjalle säveltämän Matkarauhaa-kappaleen. Mielenterveyttä koetelleessa regeerenkutuksessa laulettiin ”Ethän plii-ii-is (a-we-ko-wee-o), dissaa dösässä, mesoo metrossa? Ethän plii-ii-is (a-we-ko-wee-o), sekoile stogessa, heittaa sporassa?”
Mainoksen kohderyhmä alkoi vaivata entisestään.
Tuomion koukkuinen sormihan näyttikin osoittavan maamme nuorisoa! Muussa tapauksessahan kampanjarallin olisi vetäissyt Aarne Tenkanen.
Kävin reflektoimaan julkisen tilan oikein- ja väärinkäyttöä. Väkivalta ja rasistinen mölyäminen on hyväksymätöntä, mutta entäpä ilmaisunvapaus?
Siskoni tapasi aikanaan osuvasti sanoa, että ainoa kansalaisfoorumi koko kaupungissa oli kolmosen ratikka. Itse kuulun siihen onnekkaaseen sukupolveen, joka sai metromatkoilla nauttia varanotaari-luonnontieteilijä Kauko Niemisen eeppisistä palopuheista. Vaikka ne eivät sisältäneetkään henkilöön käyvää vatipäistä huutelua, ne olisi silti voitu tulkita matkarauhan rikkomuksiksi.
Pari päivää myöhemmin nousin Kalliossa raitiovaunuun. Joku reseptinsä sekoittanut vireeni-Ville alkoi mesota, kuinka tyrmistyttävää olisi, jos saisimme ”vitun homopresidentin”. Tuijotin keski-ikäistä ja kaljua kantasuomalaista stereotyyppiä hämmentyneenä. Pitäisikö hänelle soittaa Jukka Poikaa? En edelleenkään sisäistänyt kampanjan sanomaa.
Me sivistyneet keskivertohelsinkiläisethän olemme niin helposti vaivautuvaa sakkia, ettei meitä tarvitse anella tukkimaan turpaamme julkisissa. Emmehän me herran jumala uskalla edes katsoa kanssamatkustajiamme silmiin!
Kunnon kilipäihin regee ei puolestaan edes tehoa.
Kommentit