Nyt | HS.fi

Nuorgam-verkkomedia julkaisi hiljattain raflaavan levyarvostelun. Kriitikko piikitteli helsinkiläistä artistia Mannaa tämän mediakuvasta ja sukulaissuhteista kyseenalaistaen samalla laulajan vientipotentiaalin ja levyn äänittäneen amerikkalaistuottajan ammattitaidon. Musiikin ja kappaleiden analysointi jäi tyystin sivurooliin. Muutamia selviä asiavirheitäkin esiintyi.

Levyarvio herätti sosiaalisessa mediassa kiihkeän väittelyn suomalaisen musiikkijournalismin tilasta. Satojen kommenttien viestiketjuissa musiikkialan toimijat syyttivät toimittajia epäammattimaisuudesta, tietämättömyydestä, ennakkoluuloisuudesta ja ilkeämielisyydestä. Toimittajat puolustautuivat nostamalla esiin artistien herkkänahkaisuuden, resurssipulan, lehtien rajatun palstatilan ja rehottavan kaverijournalismin. Helsingin Sanomiakin syytettiin. Asenteellisia arvioita on toki julkaistu joskus myös tässä lehdessä.

Yksi olennainen näkökulma loisti keskusteluissa silti poissaolollaan. Minkälaista musiikkijournalismia peruslukija kaipaa tänä päivänä?

Lukijaa kannattaisi kuunnella, sillä musiikkilehtien levikit ovat pienentyneet tasaisesti. Myös niiden mainostulot ovat romahtaneet, kun lehdissä mainostaneet levy-yhtiöt kärsivät äänitealan lamasta.

Musiikkimedian ahdinko ei ole vain suomalainen ilmiö. New Musical Expressin levikki pieneni uudella vuosituhannella peräti 53 prosenttia ja lehti siirsi voimavaransa verkkoon. Konkurssikypsä Rolling Stone puolestaan lomautti pari vuotta sitten työntekijänsä ja pieneni tabloid-kokoon. Harvat musiikin verkkomediatkaan ovat onnistuneet rikastumaan.

Kehityksen takia yhä useammat ammattitaitoiset rocktoimittajat hakeutuvat kirjoittamaan työkseen muusta kuin musiikista. Rockjournalismin realiteetit muistuttavat musiikkibisneksestä, jossa entistä harvempi muusikko kykenee elättämään itsensä soittamalla.

On paradoksaalista, että musiikkipiirejä kuohuttaneen levyarvion julkaisijana toimi Nuorgam. Viime keväästä lähtien vapaaehtoisvoimin toiminut verkkomedia on kerännyt lyhyessä ajassa aktiivisen lukijakunnan. Se on tarjonnut kunnianhimoisille musiikkikirjoittajille terapiatyötä, joka on materialisoitunut laadukkaina ja kekseliäinä verkkojulkaisuina. Toisin kuin perinteiset kotimaiset musiikkimediat, Nuorgam on onnistunut olemaan sekä ajan hermolla ja ajaton. Kohuttu levyarviokin käsitteli poikkeuksellisesti äänitettä, joka oli julkaistu jo kuukausia aiemmin.

Ajankohtaisuus on ollut perinteisesti paitsi musiikkilehtien myös artistien ja levy-yhtiöiden intressissä, koska arvioiden on toivottu parantavan levyjen listamenestystä julkaisuviikolla. Mutta kun kaikissa medioissa käsitellään samat levyt ja artistit samanaikaisesti, lukija menettää helposti kiinnostuksensa ja levyjen elinikä lyhenee.

Voidaan toki myös kysyä, onko perinteisen albumiformaatin arvioille ylipäätänsä enää tilausta? Yksittäiset kappaleet selättivät albumikokonaisuudet iTunesissa jo verkkokaupan alkutaipaleella, ja harvat kuuntelevat kokonaisia levyjä Spotifyssakaan.

Nuorgamin kritiikeistä ei makseta kirjoittajille korvausta, eivätkä arviot lyö leiville kaupallisilla kilpailijoillakaan. Kriitikot saavat korvaukseksi tavallisesti muutamia kymppejä, monet pelkästään arvostelemansa levyn. On haasteellista vaatia toimittajalta ammattitaitoa, kun työstä ei kerran makseta käypää palkkiotakaan. Toisaalta harvalle artistillekaan maksetaan levynteosta palkkaa. Molemmille kyse taitaa olla kutsumustyöstä.

Kriitikko saa silti vaatia arvostelemaltaan artistilta viiden tähden suoritusta. Haastaisin nyt maamme musiikkitoimittajat kirjoittamaan vastaavasti viiden tähden kritiikkejä. En viittaa kiitettäviin arvosanoihin vaan ammattitaitoisesti laadittuihin arvioihin, joissa analysoidaan ennakkoluulottomasti sisältöä eli musiikkia ja sanoituksia. Syvemmät pohdinnat vaikkapa artistin imagosta, levymyynnistä, perhesuhteista tai ulkonäöstä voisi mielestäni suosiolla keskittää pakinoihin tai blogeihin.

Hyvin kirjoitetussa arvostelussa lukijalle välittyy, että kirjoittaja on perehtynyt huolellisesti arvioimaansa teokseen. Tämä on mahdotonta, jos kiireinen toimittaja ei malta kuunnella äänitettä edes kertaalleen alusta loppuun. Vaikka useimmat lukijoista tiedostavat arvostelun olevan vain yhden henkilön subjektiivinen näkemys, arvioilla on taipumus jäädä lukijan mieleen ja vaikuttaa ostopäätöksiin. Vallan mukana toimittajalle ja kirjoituksen julkaisevalle medialle lankeaa myös vastuu. Ainakin silloin kun kysymyksessä on ammattimainen julkaisu.

Viiden tähden levyarviot voisivat palvella pitkässä juoksussa paitsi lukijaa ja musiikintekijää myös rocktoimittajia. Kulttuurille suodaan valtamedioissa rajoitetusti palstatilaa. Olisi traagista, jos kulttuurijournalismin annetaan erikoislehdissäkin kuihtua viihteelliseksi pikaruuaksi. Silloinhan levyt voitaisiin yhtä hyvin kehua tai teilata pelkin ylä- tai alapeukuin, vailla perusteluja. Mihin kaivattaisiin enää toimittajan ammattitaitoa?

Ehdotankin, että suomalaisiin rockmedioihin lanseerattaisiin tulevaisuudessa ruokamaailmasta tutut luomu-, slow food- ja lähiruoka-trendit.

Luomulla viittaan siihen, että rocktoimittajat keskittyisivät entistä enemmän levyjen pääainesosaan eli musiikkiin. Slow food olisi puolestaan käsityöläisjournalismia, jossa kirjoittaja tutustuisi perinpohjaisemmin käsittelemiinsä aiheisiin ja niiden taustoittamiseen. Lähiruoka viittaa paikallisuuteen. Voitaisiin panostaa yhä enemmän kotimaisen musiikin esittelemiseen, sillä suomalaisartisteista julkaistaan harvemmin laadukkaita juttuja kilpailevissa ulkomaisissa medioissa – ainakaan suomeksi.

Vielä yksi radikaali ehdotus maamme musiikkitoimituksille: mitä jos levyarvioissa luovuttaisiin tyystin tähdistä, peukuista ja arvosanoista, jolloin toimittajat joutuisivat tosissaan perustelemaan lukijalle, miksi levy on hyvä tai huono?

Markus Nordenstreng

Kirjoittaja on helsinkiläinen musiikintekijä ja vapaa toimittaja.