Nyt | HS.fi

Näin ystävän baarissa, istuimme ja valitimme. Hoitovapaalle aikova mies päivitteli äärimmilleen jännittynyttä ”vanhemmuuskeskustelua”. Kaikki ekohipistä oikeistoliberaaliin tuntuvat tähtäävän yhteiseen päämäärään, joka on naisten kotiorjuus ja paluu perhearvoihin. ”Miksi tämä aika on tämmöistä kamalaa?” mies ihmetteli, ja vastasi itselleen: ”Kovina aikoina ihmiset kääntyvät sisäänpäin.”

On helppoa nähdä käpertyneen ydinperhe-Suomen yhteys muukalaiskammoiseen, omaa etua vahtivaan Suomeen. Kun tuloerot kasvavat ja raha ottaa aatteen paikan politiikassa, moni kääntää selkänsä.

”Itsekin varmaan käperryn asuntooni ja istun siellä kynttilän ääressä”, ystävä huokasi.

Pyörittelin päätäni: et sinä. Mutta taisin tarkoittaa: emme me. Ja sitten tulin ajatelleeksi: miksi emme me?

Kun sanotaan, että ihmiset kääntyvät sisäänpäin, tavallisesti tarkoitetaan toisia, ”kansaa”. Kansa takertuu menneeseen ja taantuu. Harva ajattelee, että minä taannun. Vaan niin se taitaa olla. Osa sulkeutuu perheeseen, jossa tehdään vanhemmuudesta välineurheilua ja tiedetään, mitä naapuri tekee väärin. Ja joku karkaa Borneolle, toinen liittyy kansalliseen natsirintamaan. Globaali ympäristöajattelukin voi kääntyä ummehtuneeksi ja itsekeskeiseksi. Luin lehdestä omavaraisuuteen pyrkivästä urbaaniviljelijästä, joka kertoi saavansa ruuankasvatuksesta ”elämänhallinnan tunnetta” ja kokevansa ”valtavaa huojennusta” katsoessaan täysiä hillopurkkejaan. Päällimmäisenä tuntui olevan ajatus, että kun maailmanloppu tulee, minullapa on purkit bunkkerissa.

Hyvästellessäni ystäväni mietin itseäni. Mitä itse olin tehnyt? Tajusin, että olin ainakin alkanut siirtyä kauemmas yhteiskunnasta. Luin uutisia vastahakoisesti, pyörin omassa samanhenkisessä naapurustossani. Edustukselliseen demokratiaan osallistuminen oli pitkään tuntunut pelkältä käsien likaamiselta. Huomaamattani olin vaihtanut pessimismin kyynisyyteen: ei mistään kuitenkaan mitään tule.

Muistelin, mitä kirjailija Michael Cunningham sanoi vieraillessaan Helsingissä. Demokratialiike Occupy Wall Street ehkä tukahdutetaan, eikä se ehkä nyt johdakaan mihinkään, mutta ainakin se tarkoittaa, että tuolla on nuoria ihmisiä, jotka kyseenalaistavat systeemin ja lähtevät kaduille. Kun he siitä kasvavat, jotain on odotettavissa. Huojentava ajatus.

Ne, jotka ovat pettyneet politiikkaan, sanovat, että on parempiakin tapoja vaikuttaa. Niin onkin – tehdään nekin. Sanon tämän nyt tässä, etten voi enää peräytyä: aion toimia vaaleissa, enkä vain kopissa. Ja koska olen kiireinen, ja kiire on hyvä tekosyy, aion lahjoittaa tänään rahaa järjestöille, jotka tekevät hyvää. Aion tehdä myös jotain, mitä en tähän kirjoita. Ja sitten lähden ulos. Kotiin on moni kuollut.